lauantai 26. marraskuuta 2011

Malinoismeteoriitti

Mielialani on vaihdellut hautajaistunnelmista *klik* vihaan *klik*. On se välillä normaalikin. :)

Tänään Lykky ja Lysti harjoittelivat kierrä-käskyä välikössä. Lykky kiertää hyvin, jos ohjaan hyvin läheltä. Vasemmalle kääntyminen on haasteellisempaa. Lystin kanssa lisään välimatkaa.

Lykyn kanssa lenkkeilin metsässä. Tallasin 5 x 15 m esineruudun rinteeseen. Piilotin narupallon lehtien alle kolmesti. Lykky oli paikkakäskyn alla ja näki piilotukset & valelaitot. Palkkasin paikallapysymisestä ennen lähetystä. Kerran varasti, käskyllä palasi luokseni. Se etsi tohkeissaan ja löysikin lelun joka kerta. Siitä tulisi oikeasti hyvä etsijä- tai jäljestäjäkoira.

Oli käydä hassusti. Lykky oli irti hölkätessäni metsäpolkua pitkin. Yhtäkkiä jokin törmästi jalkoihini takaa. Lensin päistikkaa polulle ja kuulin kuinka yläselkä rutisi. Ohitseni lensi malinoismeteoriitti, laskeutui selälleen polulle, nousi ylös ja ravisteli. Itse aloin tuijottaa pilvien kulkua tuulisella taivaalla puiden oksien lomitse ja tunnustelin koskeeko jonnekin, liikkuuko jalat ja hajosiko osia. Helpotuksekseni kaikki toimi, selviydyin mutaisilla vaatteilla. On tuo elukka joskus ihan älytön: "Oikaisenpa tuosta polven kautta."

Ehkä nyt uskallan jo huokaista helpotuksesta Lykyn suhteen yhdessä mieltäni painaneessa asiassa. Viime viikon perjantaina valmistimme Hornetteja, mausteisia broilerinsiipiä. Syömisen jälkeen jätin ne hellan takaosan päälle jäähtymään. Hetken kuluttua kuului hirmuinen lotke ja siellä meidän Pentu Suurisuu hotki siipiä, seisoi takavarpaidensa varassa yltääkseen vadille. Se ei niitä purrut ja viimeisimmän klunksautti oikein kertaheitolla kurkustaan alas, kun näki minun saapuvan. 2-3 kypsää broilerinsiipeä koiran mahassa vie mielenrauhan. Yritin Lykyn oksettaa suolalla, ei auttanut. Soitin läheisimmälle ABC:lle ja sieltä löytyi tankoparsaa. Seurasi perheajelu klo 22.30. Onneksi tankoparsa maistui, laitoin kyytipojaksi rypsiöljyä. Googlasin ja konsultoin paria kaveriani kuoleeko koira. Lohdutti että se oli tarpeeksi ahne lotkiakseen siivet kokonaisina. Alkoi kakan seuranta. Sunnuntaina kisoissa ollessani poika laittoi viestiä, että on tullut luukakan näköisiä tuotoksia. Voi helpotuksen huokaus! Pentu on ollut oireeton sen jälkeen (ja sitä ennen).

Loppumiete Sinkkuelämän Sarah Jessica Parkerin äänellä: Syökö joku ihminen säilyketankoparsaa vai ovatko ne kauppojen hyllyillä pelkästään koiria varten?


Ja tuosta


2 kommenttia:

Sara kirjoitti...

Hukkakin harrasti joskus tuota päin polvia juoksemista. Oli aivan kuin se ei yhtään ymmärtäisi, että ihminen on kiinteää ainetta, joka EI anna periksi, jos siihen törmää. Taisi sitten jostain tällistä saada trauman, koska viime aikoina tuota ei ole enää tapahtunut. Tuntui kyllä ikävältä.

Eeva/Kolmiokorvat kirjoitti...

"Oli aivan kuin se ei yhtään ymmärtäisi, että ihminen on kiinteää ainetta..." :D Samaa mieltä. Ei tuo puihin törmäile. Pitäisiköhän piirtää kaarnan kuvia housuihin?