tiistai 23. heinäkuuta 2013

"Minä toivon rumpujen pärinää, ikinälkäistä elämää"

Esipuhe: Tuo Lykky on jännä peli. Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen jotakin yrittänyt opettaa eikä koira tunnu millään keksivän, mitä haluan (vaikka yritän olla kuinka selkeä), saati muistavan asiaa myöhemmin. Sitten yhtäkkiä: LOKSAHDUS. 

Varsinainen juttu: Tänään kylvin possuparan paistettua lihaa nurmikolle valmiiksi toivoni menettäneenä. Askeleita tuli noin 70 (12.). Tuuli puuskaisesti. Puin Lykylle kotona jälkivaljaat. Talutin sen kaulapannasta jäljen lähistölle, missä siirsin talutushihnan valjaiden mahapuolen renksuun. "Jälki", sanoin hiljaa ja rauhallisesti. Koira ryntäsi kuono edellä nurmikkoon. Jo kolmannella askeleella se olisi rynnännyt lihapalan ohi. Toppasin. Olin aivan hiljaa, nojasin taaksepäin ja nautin auringon paisteesta. Lykky otti askeleen sivulle, haisteli tuulista ilmaa, painoi kuononsa takaisin lyhyen nurmen sekaan - eikä nostanut sitä kertaakaan ennen kuin jälki loppui. Se vain tikkasi menemään askeleelta toiselle hyvässä rytmissä sopivalla innolla. Poissa oli hoppu ja malttamattomuus. Lykky katsoi minua jäljen jälkeen tyytyväisenä läähättäen. Oikein kyyneleet kihosivat silmiini.

Musiikki: Otsikko tulee Jonna Tervomaan kappaleesta "Minä toivon". Ei tämäkään kohta huono ole:

"Kuka riemun löytää, sen pitäköön, 
lipun salkoon nyt heti vetäköön,
kumpi voittaa
historia vai tulevaisuus"

2 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

Nuo ovat hienoja hetkiä. Jo pelkästään tästä tekstistä huokuu se mahtava fiilis :)

Eeva/Kolmiokorvat kirjoitti...

No niin on! Kun oikein sykähdyttää! (Illalla tosin mietin, kuinka pienestä tämän elämän ilot ammentaa. Ehkä se ei ole huono asia.)