Koiran merkitys

VAROITUS: Seuraava kirjoitus on valitusta; selkää ja niskaa, jolle pitäisi varmaan olla oma bloginsa.

***

- "En tajua, miten jotkut surevat kuollutta koiraa. Nehän ovat vain eläimiä."

- "Saisin tuon Lykyn tapettua omin käsin." [mallaa käsillään, kuinka katkaisisi koiralta niskat]

- "Ideaalisinta olisi, jos koirillasi olisi kuulat kalloissaan."

Yllä olevat lauseet ovat elävästä elämästä. Sellaisten ihmisten suusta, joiden kanssa ystävyys katkesi nopeasti. En ole varma, tunnenko heitä kohtaan pelkkää vihaa vai sekoittuuko siihen myös sääliä. Sääliä siitä, että he eivät ikinä saavuttaneet yhteyttä toisen lajin kanssa.

Lysti on nyt 7-vuotias, Lykky 4. Selän hermosäryn kanssa olen elänyt 5 vuotta. Olen muutama vuosi sitten kirjoittanut tällaista:

Se ui mielessäni kuin sinivalas valtameressä, käy välillä pinnassa ja painuu syvemmälle. Miten tässä elämässä näin kävi?

Tämä on ollut armollista. On ollut aikaa sopeutua. Takapuolen lihaksen kiristys paljastui vasta kuukausien päästä viaksi, jota ei niin vain korjatakaan. Vaivaa epäileville tekisi mieli iskeä magneettikuvat pään läpi kaulakoruksi ja sanoa, että käypä noita vilauttamassa asiantuntijalle. Selkää ei vielä leikata, koska olen nuori siinä mielessä. Sairaus etenee ja sinä päivänä, kun sfinkterit lakkaavat toimimasta tai jalat menee alta, minut kiikutetaan päivystykseen. Toivon, ettei päivystävä kirurgi vapauta hermoja ensimmäistä kertaa elämässään ja koko leikkuritiimi muistaa pestä kätensä ja olla yskimättä paljaisiin selkäni kudoksiin.

Olen luopunut monesta ja jatkan luopumista. Olen menettänyt ison osan tulevaisuudestani. En vaan vielä ole tyytyväinen osaani. Sitten se kuulemma helpottaisi. Kun olen nöyrä kuin teuraalle lähtevä lammas? 

Ei tämä tapa, tietenkään. On paljon vakavampia diagnooseja. Mutta tämä ei parane ja tämä muistuttaa itsestään toistoja kaihtamatta. Syön kipulääkkeitä enemmän, suuta kuivaa, ajatukset sakkaavat. Jalkojani pakottaa, kiristävät terässukkahousut ovat palanneet. Perjantaina tutkin hamettani, että mistä ihmeestä se on kastunut. Ulkoreidessä oli hermopuristuksesta johtuva tuntohäiriö, se tuntui märältä ja kylmältä. Sama palasi autossa, luulin reiteni nojaavan kylmään metalliin, vaikka auton ovi on vuorattu eikä reisi edes osunut oveen. 

Pitää aina yrittää kääntää kaikki oikein päin. Kuten sanoin, tämä ei tapa. Olenko hyötynyt jotenkin? Rehellisesti sanottuna 4-tuntinen työpäiviä on luksusta. Tosin sen jälkeen kiirehdin mahalleni leputtamaan selkääni ja jalkojani. 

Mutta minä juoksen karkuun tätä kaikkea. Kompastun ja hengästyn ja ylämäki yhä jyrkkenee. Ja se tulee perässäni. Yritän ehtiä tekemään kaiken ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan ahmia tätä elämää, nauttia hikoamisesta, väsymisestä ja pärjäämisestä. Kaikki ei voi olla vielä ohi.

***

Luulin, naiivi, että selkä on kohtaloni, mutta kaularangallani oli varalleni yllätys. Niskan paranemisaika lasketaan kuukausissa eikä sitä senkään jälkeen saa unohtaa. Mutta hyvä asia - nautin jälleen 4-5 tunnin työpäivistä. Teen tunnit kahdessa pätkässä, koska niska ei jaksa tehdä niitä putkeen. Voin siis lähteä ulos keskellä päivää.

Ei-koiraihmisille ei auta vakuuttaa, että kyllä, ilman Lystiä en olisi saanut kuntoutettua itseäni selästäkään. Oli pakko ulkoilla. Sen kanssa hissutin kävellä kolmen valopylvään välistä matkaa, koska en pidemmälle päässyt.

2 kk kuluttua kaipasin elämääni jotakin entistä ja normaalia. Lähdin agilityharjoituksiin, missä kaverit tai koutsit rakensivat radan, ja kielsivät minua nostamasta mitään. Radalle katsottiin pätkä, jota harjoittelin kävellen. Oli motivoivaa haluta pystyä juoksemaan koko rata.

Agilitya väheksyvälle ei kannata selittää, että lajiin kuuluu monta elementtiä: harjoittelun suunnittelu, riemu koiran hoksaamisesta ja edistymisestä, mielihyvä treenin onnistuttua, pakahduttava yhteenkuuluvuuden ja yhteistyön ilo, huumori muiden harrastajien kanssa, kisa-aamu positiivisine odotuksineen, auton pakkaaminen, koiran tarttuva into, tsemppimusiikin tahtiin liikkuminen, kisailmapiiri ja tutut kisoissa.

Kisaamisen merkitys on muuttunut. Tulostavoitteiden tärkeys on vähentynyt. Sen sijaan myhäilen tyytyväisenä, että yleensä pääsen osallistumaan. Kliseisesti nautin joka hetkestä. Ja onhan erityisen euforisoivaa, kun nuotit sattuvat kohdalleen itseohjautuvan ralliauton kanssa.

Agility on sosiaalinen harrastus. Facebook-kaverieni määrä romahtaisi, jos tiputtaisin pois agilityn piiristä tulleet. Eräissä kotikisoissa hämmästyin, kuinka monta ihmistä tunsinkaan. Olen tavannut samanhenkisiä ihmisiä, joista osan kanssa tuttavuus on syventynyt ystävyydeksi.

Kaikki nämä hetket tarjoavat ilonpilkahduksia murheisiin. Kipeänä niitä nimittäin riittää ja niitä on aikaa ajatella. On puppua, että sairaus jotenkin jalostaisi, minä en ainakaan kuulu heihin. Pienetkin vastoinkäymiset ärsyttävät yhä enemmän. Ajan kanssa kipu tappaa ilon, katkeroittaa ja eristää. Sitten tulee realistiset pelot: Paranenko ikinä? Paheneeko tämä? Meneekö lihasvoimat? Leikataanko, onnistuuko leikkaus? Kuinka hoidan taloni ja koirani toipilaana? Pystynkö enää ikinä tekemään töitä?

Onneksi ajatuksia voi ohjata muualle. Teen treenisuunnitelmia. Tilaan oppaita, kuinka koulutan koirilleni etäohjausta sen päivän varalle, jolloin juokseminen loppuu. Katson netistä agilityratoja ja kuvittelen, kuinka ne ohjaisin. Temputan koiriani pallon, kivien tai tasapainotyynyn päällä. Nostelen koirieni ristikkäisiä jalkoja. Päätän seuraavan hyppytekniikkaharjoituksen. Harjaan, leikkaan kynnet, pistän siedätyshoitopistoksen. Haen lihaa ja pakkaan sen pakastuspusseihin.

Kun niska tuntuu olevan tuusannuuskana, käyn matolle selälleni jääkylmä geelipussi niskassani. Lysti tulee kaveriksi. Molemmat vain hengitämme siinä. Hetkeksi unohdan, etten voi liikauttaa päätäni keskiasennosta mihinkään; ylös, alas tai sivuille. Olen kolmatta kuukautta polvillani silittänyt vaatteita ja leikannut sipulia, sormituntumalla hapuillut komeron ylähyllyltä tavaroita, katsonut sivuilleni pelkillä silmilläni tai rankaa lanteesta kääntäen - esimerkkinä siitä, kuinka epänormaalia elämästäni on tullut. 

Turha on epäilijälle kertoa, että koira voi olla taivaan lahja. Aamulla silmät avattuasi katsot koirasi silmiin ja kuuntelet seinään hakkavaa häntää. Olohuoneessa toinen koira taputtaa sohvaa hännällään. Ulos on tarjolla kavereita kaksin kappalein. Illalla viimeiseksi kuulet tyytyväisen urahduksen, kun karvainen ystäväsi on käynyt pitkäkseen.

Tulee päiviä, jolloin minun on vaikea löytää elämälleni tarkoitusta. Haluaisin vain olla, ottaa lomaa vaivoistani, irrottaa itseni ajankulusta ja unohtaa kaiken ikävän.

Nousen, annan koirille ruuan, vien ne ulos. Ja kas! Yhtäkkiä huomaan, kuinka kauniisti aurinko paistaa hämähäkin kutomaan seittiin. Että minä kävelen ja katson noita silkkikorvaisia ystäviäni, jotka puolestaan pitävät silmällä minua. Pidän huolta niistä ja ne minusta. Jos sen siteen merkitystä ei joku tajua, olisi edes niin fiksu, että olisi vaiti.