maanantai 30. tammikuuta 2017

Turha, peruttu päivä

(Sivuhuom. Makkariani lukuun ottamatta koirilla on koko huusholli
käytössään. Silti ne löytyvät usein samasta huoneesta.)
Eiliset kisat eivät olleet ensimmäiset, joihin osallistumisen jouduin perumaan. Sain seurata taas aitiopaikalta, kuinka mieleni käyttäytyi.

Ketju menee jotenkin näin:
  1. Ilman kisoja treenimotivaationi notkahtaa ja kisaamalla tiedän, missä mennään. Lystin kanssa yritän hioa aikoja yhä lähemmäs kärkeä. Lykyn kanssa treenaan yhä kisavireisen ja anteeksiantamattoman koiran virheetöntä ohjaamista. Onnistumisen antamaa euforiabuustia on vaikea saavuttaa muualla. Kisamotivaatio on siis kova.
  2. Sitten on nämä vaivat, oma selkä ja niska. Selkä nirskahti v. 2010, joten ilmiö ei ole uusi. Noh, hyvänä hetkenä klikkaan ilmoittautumisen.
  3. Sitten, stna, koko viikon tai kaksi jomottaa selkään tai niskaan ja vihloo käteen tai jalkaan. Töissä kitkuttelen, koska tekijöitä ei ole liiaksi enkä ole liian kipeä. Töiden lomassa lepään ja venyttelen. Töiden jälkeen ulkoilutan koiria ja saan kipua lievenemään. Tai käyn kuntosalilla, joka joskus auttaa, toisinaan pahentaa. Tai olen niin kipeä, että on pakko vain maata sohvalla jäiden kanssa ja vetää vahvempia rohtoja. 
  4. Loppuviikosta hiipii mieleen epäilys, että kun tämä on tämmöistä kitkuttamista, voinko ajaa kisapaikalle ja kisata? 
  5. Perjantaina käyn tankkaamassa auton. Autolla ajaminen tekee pahaa, 2 km:n kohdalla vihloo niskaan. Tiedän, että 3,5 tuntia ajamista per sivu on liikaa, karsittiinpa mitkä tahansa european ouppeneista
  6. Mietin vaihtoehtoja. Jos ajan pätkissä, ehkä niska/selkä ei suutu? Ehkä pystyn kisaamaan suht normaalisti, vaikka on varottava pään kääntämistä oikealle? Pitää valita ohjauslinjat niin, että olisin koiran oikealla puolella. Taas jää persjätöt käyttämättä, joudun tekemään kökkövalsseja ja varomaan askelten töminää, vaikka ei ole varaa menettää yhtään sekunnin sadasosaa. Jos koira antaa kaikkensa, onko oikein, että ohjaaja ei voi antaa? Entäs, jos selkä/niska suuttuu lisää? Entä, jos jalka tarraa alustaan (kuten kävi treeneissä marraskuussa) ja jotakin hajoaa? Päädyn pitkälle sairauslomalle, pahimmillaan leikkuuseen? Tai lievempi kipu jatkuu vaan. Syö naista, kun koko ajan koskee, vaikka kiputaso olisi vain kolmosta kipujanalla 0-10.
  7. Tämä on paras: "Kyllähän minä oikeasti pystyisin, jos olisi pakko." (Ja osallistuisinkin, jos olisin MM-kisoissa.)
  8. Järki voittaa. Perun osallistumiseni, hotellin ja Lykyn hoitajan. Juotan Lystille keitinliemen, joka oli tarkoitettu kisajuomaksi. Laihana lohtuna mietin, kuinka säästän bensa- ja ravintolaruokien hinnat. 
  9. Harmittaa. Lystin kanssa on kisoissa synkannut niin hyvin, että olisi ollut kiva mennä sen kanssa kolme rataa isoissa kisoissa. Sillä ei enää loputtomiin kisata. Ei sillä, että oltaisiin päästy joukkueeseen, saati, että meistä olisi Italiaan. 
  10. Päätän olla katsomatta kisoista suoraa kuvaa, mutta vilkaisen vähän kuitenkin. Olisiko rata ollut meille sopiva? Paljonko siellä tehtiin nollia? Olisiko me tehty? Miksi just meidän pitää antaa niin paljon etumatkaa toisille? Meille ei ikinä pääse kehittymään kunnon rutiinia, kun kisaputket katkeavat jatkuvasti. Sunnuntaista tulee turha ja tyhjä, kuten aina päivistä, jolloin piti olla tekemässä jotakin kivaa. On tuhnu ilma, ei huvita edes ulkoilla. Vihaan niskaani, selkääni ja kroppaani. Mieleeni jää ikuinen epäilys, olisimmeko sittenkin juosseet Lystin kanssa elämämme radat.
  11. Ihan vaan yleisen väärinkäsityksen korjaamiseksi: Se mikä ei tapa, harvoin vahvistaa. 

2 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Tai se iänikuinen "Kyllä tästä varmasti seuraa jotain hyvääkin!". Turpa kiinni....

Eeva/Kolmiokorvat kirjoitti...

Just niin. "Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa" ja mitä muuta pskaa sitä onkaan Fb:n seinät täynnä.