Tänään lämpötila on pysytellyt 30 asteessa.
Ennen sitä, aamusella, kävin Lykkyä vieheleikittämässä. Vaikka joskus sen muokkaaminen tuntuu siltä kuin kääntäisin melomalla syvässä uivaa tankkeria, silti se osaa yllättää. On se vieheleikissä edistynyt, mutta tauon aikana olikin kypsynyt lisää: Aukealla otin vieheen esiin. Koira vain istui, käskyttämättä. Ei takajalkojen tärinää, ei saalistuijotusta. Muutama hätkähdys, kun viehe houkuttelevasti nytkähti ihan edessä. Sitten Lysky alkoi katsella minua. En tästäkään palkannut, koska katse oli pyytävän oloinen. Kun koira alkoi katsella taivaalle ja napsia hyttysiä, se pääsi saalistamaan. Sitten vieheleikitin varmaan parikymmentä minuuttia, jonka kuluessa koira mm. itse tarjosi maahanmenoa. Lopulta käveltiin tyytyväisinä kotiin.
Illemmalla koirat heittivät talviturkit. En pitkään niitä uittanut, koska vesi on vielä suht kylmää.
Sitä edeltävästi kävi ikävästi. Hiekkatiellä vähän ennen uimapaikkaa katsoin, että tiellä on karahka tai käärme. Samalla tuli vastaan auto, joten en pystynyt väistämään. Joku pehmeä renkaan alla tömpsähti. Pysäytin auton ja laitoin hätävilkut, kuten onnettomuuksissa on tapana ja kävelin katsomaan, minkä yli ajoin. Käärmeparka oli raahautunut 2 metriä verivanan jälkeensä jättäen, suolet tursottaen. Katsoin lähempää, onko joku muu kuin kyy, kun erotin sahalaidan ruskeasta kyystä. Samalla se nosti päänsä, sähisi ja alkoi tuskissaan kiemurrella. Ei auttanut kuin auton renkailla viimeistellä käärmeparan kohtalo. Tämän jälkeen olin jättää uimiset väliin, mutta uskalsin kuitenkin valtavasti tömistellen uittaa koirat vuorotellen. Se onkin sen näköistä seutua, että olen aina tuumannut, että siellä täytyy olla kyitä. Nyt eka sitten löytyi. En toivo, että ne minua tai koiriani puree, mutta en silti haluaisi viatonta luontoeläintä tappaa. Nyt tunnen itseni murhaajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti