Tulokset, huh

Tänään kilahti sähköpostiin toivotut tulokset. Pateissa ei ollut poistettavia. 

Jumppasimme illalla. Tänään on sateista. Enimmäkseen lötköttelemme.

Kaikenlaista

Olemme jatkaneet elämää ihanaan samaan malliin.

Ulkoilemme kaupungissa, ja kerran jo metsässäkin sillä laikulla, jolla en ole VIELÄ nähnyt yhtään kyytä. Gibli söi mustikoita ja puolukoita ja minä skannasin kyitä. Odotan vähän viileämpiä ilmoja ja toivon, että puolukat ovat vielä sittenkin poimimiskelpoisia.

Olemme jumpanneet, ja palanneet fysioterapeutin jumpista agilityjumppiin. Giblillä on nurmikolla ihan omat jumpat.

Käymme tottistelemassa ja temppuilemassa. Nautin Giblin tyytyväisyydestä kotimatkalla.

Maanantaina Gibli kävi syömässä ekinokokki-lääkkeet 28 vrk säännön mukaisesti, koska ajatuksissa on pieni matka.

Tänään otatin ohutneulanäytteitä 5 patista. Vastaukset tulevat viikon sisällä. Gibli rauhoitettiin, koska patit olivat niin pieniä ja liikkuvassa paikassa. Tämä ilta on mennyt vähän toistaitoisen koiran kanssa.

Tottista, jumppaa, kaupunkikävelyjä ja pyöräilyä

Metsäreissut ovat vähentyneet. Odotan, että kyyt lähtevät horrostamaan.

Olemme jumpanneet 3 x viikossa. Tottistelemme. Teemme erilaisia koreografioita. Vahvistan oikealla puolella kävelemistä ja jalkojen väliin tulemista. Kävin pyörälenkillä Giblin kanssa. Edellisestä on vuosia aikaa. Sujui yllättävän hyvin.

Kun asumme lähempänä palveluja, en tarvitse niin paljon autoa. Otan Giblin mukaan arkikävelyille. Käymme paljon kaupungilla, kauppakeskuksissa ja niissä liikkeissä, joihin koiran saa viedä. Gibli on vieraillut apteekeissa, kirjastossa, kahviloissa, kierrätyskeskuksessa (jonne vein tavaroita), kodinkoneliikkeissä ja rautakaupoissa. 

Gibli nauttii saamastaan huomiosta katsomalla kauniisti ja heilauttamalla häntää tai sitten katsoo vain ylpeänä ohi ja on niin kuin ei huomaisikaan, kun ihmiset päivittelevät: 

"Onpa se rauhallinen!" 

"Onpa ihanan ystävälliset silmät!" 

"Onko se malinois? Eikö se ole aika vaikea rotu?" 

"Käyttäytyypä se hienosti." 

"Pitääkö sitä paljon hyppyyttää?" 

"Minulla on ollut joskus suursnautseri." 

"Siellä menee kiltti hauva." 

"Minkä ikäinen se on? Se on varmaan vasta nuori koira?"

Välillä kerron ihmisille, että tämä koira on käynyt vuosi sitten sädehoidon syövän vuoksi. Ja että tällä on hieno ura takanaan ja tämä on nelinkertainen valio, mutta nykyään eläkkeellä. Ja että tässä olkavarressa tämä musta kalju alue on hyperpigmentaatiota sädehoidon jäljiltä.

Koira tarjoaa nykyajan ihmiselle jotakin. En voi olla miettimättä, että sitten kun Gibliä ei enää ole, minustakin tulee taas vain pelkkä ihminen. 

Tulee mieleen Lystin kuva ja vanha kirjoitukseni: "Without me you are only you". 

Tässä on rantakuvia. Tämä on ainut lämpäre, jossa en ole vielä nähnyt kyytä.

Näinä päivinä olen myös muistellut urheaa koiraa, joka menehtyi viime torstaina. Samalla olen miettinyt omistajansa surun määrää. Lepää rauhassa, B.

Vähän löyhässä hirressä

Olemme jumpanneet fysioterapeutin antamia jumppia ja agilityjumppia.

Kävimme viikonloppuna yrittämässä marjanpoimintaa. Ei siitä tule mitään. Jouduin koko ajan skannaamaan ympärilleni. Gibli hihnassakin halusi heittäytyä varpujen keskelle piehtaroimaan. Kyyt on niin hankalia huomata, kun odottavat äänettöminä. Että tuohon näreen kohdalle kun osut, niin... Eli jos jatkossa menen poimimaan marjoja, kumpparit jalkaan ja pitkävartinen poimuri matkaan.

Eilen kävimme yhdellä autiolla hiekkakentällä Giblin kanssa. Ohjelmaan kuului agilitylämmittelyliikkeet, erilaisia tanssiliikkeitä, tokoa ja pylvään kiertämistä. Uutena opetin sanallisena vihjeenä jalkojeni väliin tulemista: "Ratsu!", samaahan Gibli on tehnyt erityisesti kisoissa startin jälkeen tyytyväisenä. 

Pyrin vahvistamaan myös oikealla puolella liikkumista. Tämä on hyödyllistä etenkin kevyen liikenteen väylillä, jossa liikenne on usein oikeapuoleista. Gibli aika usein pyynnöstäni siirtyy reunaan, vaikka on edempänä hihnassa. Tätä yritän saada varmemmaksi.

Palkka vaihteli namista narupalloon. Gibli oli niin tohkeissaan ja ylpeänä kantoi narupalloa sarjan lopuksi!

Ja tänään käytiin taas Anu Saikku-Bäckströmillä. Aiheena oli:

• Oikean kyynärvarren tumma patti/ihomuutos. 
• Oikean korvan pieni patti (talia mielestäni, halusin varmistuksen)
• Kirsun vaaleanpunainen muutos: Giblillä on talvikirsu, mutta vaaleanpunaista pigmenttiä on sieraimen alla ollut kuvista päätellen v. 2021 alkaen. Kammottavaa, jos kirjaimellisesti nenän alla kasvaisi mastsolukasvain.
• Nisärivistössä oli yksi pinnallinen ihoon sopiva muutos ja lisäksi sterilointilangat tuntuvat vielä hyvin selvästi.
• Juuri ennen sisälle menoa Gibli alkoi rapsuttaa itseään. Kun siinä rapsutin avuksi, sormeen osui vasemmalta kaulalta ehkä n. 3 mm patti.

Eläinlääkäri ei huolestunut yhdestäkään patista eikä ohutneulanäytteitä otettu - noin pienissä osumatarkkuus on huono. Sieraimen alla oleva pigmenttimuutos on ihon tasolla ja ihon pintarakenne on pysynyt ennallaan - eli siihen ei ole kasvanut ylimääräisiä soluja. Sama periaate on näköjään niissä kuin tummissa ihomuutoksissa.

Mutta se viimeisin sattumalöydös, joka ei ollut edes listalla, oli vaalea ja se nyt on sellainen, jota kannattaa seurata. Että jos jostakin noista voisi jotakin tulla, niin se olisi se. Jos se kasvaa, muuttuu vaaleanpunaiseksi tai alkaa vaivata, otetaan sitten ohutneulanäyte. Nyt rauhoitettunakin osumatarkkuus olisi ollut liian pieni.

Eläinlääkäri sanoi sen, jonka olen jo todeksi elänyt: "Tämän koiran kanssa sinä et pääse seurannasta mihinkään."

Tässä on se nenä. Ja nyt kun sitä katson, muistan kuinka pitkään kirsun alla pentuna on ihan pehmeä iho, kun ei ole karvoja lainkaan.

Laitetaanpas tähän vielä yksi vanhan hyvän ajan kappale:

Unohtumaton Lysti

Lystin kuolemasta on tänään 5 vuotta. 31.8. hiipii aina melankolia ja ikävä ja mieleen tulee viimeisiä hetkiä yksityiskohtineen. Sisuksia kouraisee. Jotenkin se tuntuu liian pahalta vieläkin.

Hei hei Rakas Mössykkäin. Anna anteeksi.

Tältä Lysti tuntui.

Tämä video on otettu 7.3.2021. Lysti voi vähän huonosti. Olen sitä juuri itkenyt. Seuraavana päivänä oltiinkin taas eläinlääkärissä tipassa haimatulehduksen vuoksi. Silloin taas tajusin, että Lystin kanssa elämä on rajallista. (Kuten nyt on Giblin kanssa.)

Jotenkinhan sitä toivoisi, että siellä jossakin olisi niin ihanaa.

En enää edes ylläty

Tiistaina kävin Giblin kanssa puolukassa. Nyt kuljimme sellaisessa metsässä, jossa ollaan käyty aktiivisesti 5 vuoden aikana eikä yhtään käärmettä olla nähty. Tosin olen kuullut, että parkkipaikan vieressä on ollut sekä rantakäärme että kyy. Mutta tuo paikka on jo niin pilalle mennyt eli niin täynnä kulkijoita, että kait ne käärmeet jo sellaista töminääkin väistelevät.

Emme tehneet käärmehavaintoja. Puolukoita on nyt paljon ja ne ovat niin isoissa tertuissa, että välillä katsoin, että mitä marjoja nämä oikein on. Gibli söi mustikoita koko ajan.

Tiistai-iltamyöhällä päätin katsoa Giblin passista, että milloinkas se ekinokokkilääkityksen 28 vrk meneekään umpeen. Että onhan siinä vielä aikaa, kun reissuun lähdettiin 3.8. Eipä ollut yhtään ylimääräistä aikaa. Seuraava päivä oli just se viimeisin mahdollisuus. Onneksi aikoja sai hyvin. Se siis toteutui. Gibli painoi 21,5 kg. Kiva on tarjota Giblille sellaisia eläinlääkärikokemuksia, joissa pitää vain syödä.

Eilen lähdimme uudelleen käärmeettömään metsään poimimaan puolukoita. Gibli söi jälleen mustikoita vatsaansa myöten varvikossa. 

Juttelin siinä miesystävän kanssa, että voisihan niitä kyitä täälläkin olla. Metsässä oli taas lämpimiä laikkuja "tähän ottaa aurinko hyvin". Lepertelin siinä, miten on pieniä sentin kokoisia sammakoita, että käärmeille on hyvin syötävää. Ja katsos kuinka Gibli menee taas kuono varpujen seassa.

Ja sitten taas: "KYY!!!" Sellainen musta osui silmään noin 3 metrin päässä. Gibli turvaan ja itse loikin polulle myös. Sitten kävelin hyvin korkein askelin katselemaan kyytä uudelleen, jotta saan todistusaineistoa. Kaipailin kumisaappaita, joita ei ollut taaskaan jalassa. Kyy oli hyvin tumma ja paljon isompi kuin viimeksi perjantaina nähty. Sahalaitaa erottui kuitenkin ja muoto täsmäsi kyyhyn.

Tuolla tuo tumma.

Kait sitä jotenkin silmä jo harjaantuu, vähän kuin poimisi kantarelleja tai suppilovahveroita. Ensin ei ole yhtään ja sitten niitä on joka paikassa. 

Näin se luikero luikertelee kieli lipoen. Minua alkoi hirvittää, kun en tiennyt paljonko luikerolla oli kavereita ja niitä lyijykynän kokoisia pikkuisia. Huusin miesystävälle, että tulee kantamaan minut pois. Hän ei suostunut poistumaan polulta, koska piti pidellä Gibliä. Kehotin sitomaan Giblin puuhun. Ei auttanut. Tein maailmanennätyksen varpujen yli loikkimisessa 15 m matkalla.

En sitten enää poiminut puolukoita. Lähdimme kotiin. 

Autolla tarkistin Giblin, ja kotona vielä uudelleen puremien varalta.  Ei tuonnekaan voi mennä enää Giblin kanssa. En tiedä, menenkö itsekään. Pitäisi olla kumisaappaat ja poimuri varren päässä. Leppoisasta metsässä kulkemisesta ja marjojen poimimisesta alkaa tulla selviytymistaistelu.

Käärmeiden valtakunnassa

Olen boikotoinut käärmekalliota, mutta manipuloin itseäni tyyliin: "Kyitä on joka paikassa. Monenkos yli ja ohi olet mennyt huomaamatta? Jos välttelet kyitä, et voi liikkua yhdessäkään metsässä. Enemmän siitä haittaa tulee, jos kävelee vain kaupungissa. Ja kaupungissakin on kyyhavaintoja, kuten just äskettäin lähikaupan vieressä."

Mieli tekee poimia itse edes pari litraa mustikoita ja puolukoita, joita on nyt paljon. Sankokaupalla en jaksa kerätä. Pari litraa riittää, jotta on joulupöydässä puolukkahilloa itse poimimista puolukoista.

Mukaan otin miesystävän "on kivempi, jos on joku matkassa auttamassa, jos kyy puree". Gibli sai syödä mustikoita ja lutrata rannassa miesystävän vahtimana. 

Joskus muinoin inhosin marjanpoimuria. Kokeilin sitä sitten kerran poimintatyylillä: "Kuin kampaisit peikon tukkaa." Niin säästyy varvut ehjinä ja roskaa tulee hyvin vähän. Koska marjoja saa poimittua paljon nopeammin, olen jatkanut peikkojen tukkien kampaamista. Nykyään ajattelen, että poimuri voi auttaa kyyn pureman ehkäisyssä, kun ei ole sormet ensimmäisinä varvikossa. 

Kävelimme päätepisteeseen "käärmekallion" ohi. Takaisin palasimme pitkin samaa polkua, joka kulkee rannan ja kivisen ja kallioisen rinteen välissä. Rupattelin siinä kevyesti: "Tässä on käärmeiden kalliimpaa asuinaluetta. On isoja kiviä lammen rannalla... Yleensä kyyt kuitenkin suhisee, jos niitä lähestyy... Gibli muuten työntää kuononsa varpujen sekaan, kun syö mustikoita... KYY!!!" Metrin loikka taakse ja Gibli kiinni.

Siinä tämä matelijainen lötkötti polun vieressä vyötärön korkeudella. Ilmeisesti naaraskyy, hyvin syöneen oloinen, ehkä sulatteli ruokaa. Ei kuulunut mitään ääntä. Jäin ottamaan valokuvia. Kyyn pää kääntyi yleensä minua kohti, joten en uskaltanut mennä lähelle.

 

Paluumatkalla tuumin, että tuonne ei nyt oikeasti voi mennä kuin käärmeiden horrosaikaan. Ei voisi enää väittää, että oli sattumaa, vaan että ihan itse kaivoin verta nenästäni. Eikä se mitään, jos itse kärsii, mutta jos Gibli ottaa osumaa, niin sitä en kestä. 

Ei sellainen metsäkävely ole mistään kotoisin, että koira on takana ja itse skannaan koko ajan eteen ja sivuille ja jalkoihini sekä olen jatkuvassa valmiudessa olla laskematta jalkaa maahan. Montakohan tuoretta kyyn poikasta meiltä on jäänyt näkemättä? 

Metsässä ulkoilua en halua kokonaan lopettaa, mutta nuo seudut pitää nyt jättää.