Lystin kuolemasta on tänään 5 vuotta. 31.8. hiipii aina melankolia ja ikävä ja mieleen tulee viimeisiä hetkiä yksityiskohtineen. Sisuksia kouraisee. Jotenkin se tuntuu liian pahalta vieläkin.
Hei hei Rakas Mössykkäin. Anna anteeksi.
Tältä Lysti tuntui.
Tämä video on otettu 7.3.2021. Lysti voi vähän huonosti. Olen sitä juuri itkenyt. Seuraavana päivänä oltiinkin taas eläinlääkärissä tipassa haimatulehduksen vuoksi. Silloin taas tajusin, että Lystin kanssa elämä on rajallista. (Kuten nyt on Giblin kanssa.)
Jotenkinhan sitä toivoisi, että siellä jossakin olisi niin ihanaa.
Tiistaina kävin Giblin kanssa puolukassa. Nyt kuljimme sellaisessa metsässä, jossa ollaan käyty aktiivisesti 5 vuoden aikana eikä yhtään käärmettä olla nähty. Tosin olen kuullut, että parkkipaikan vieressä on ollut sekä rantakäärme että kyy. Mutta tuo paikka on jo niin pilalle mennyt eli niin täynnä kulkijoita, että kait ne käärmeet jo sellaista töminääkin väistelevät.
Emme tehneet käärmehavaintoja. Puolukoita on nyt paljon ja ne ovat niin isoissa tertuissa, että välillä katsoin, että mitä marjoja nämä oikein on. Gibli söi mustikoita koko ajan.
Tiistai-iltamyöhällä päätin katsoa Giblin passista, että milloinkas se ekinokokkilääkityksen 28 vrk meneekään umpeen. Että onhan siinä vielä aikaa, kun reissuun lähdettiin 3.8. Eipä ollut yhtään ylimääräistä aikaa. Seuraava päivä oli just se viimeisin mahdollisuus. Onneksi aikoja sai hyvin. Se siis toteutui. Gibli painoi 21,5 kg. Kiva on tarjota Giblille sellaisia eläinlääkärikokemuksia, joissa pitää vain syödä.
Eilen lähdimme uudelleen käärmeettömään metsään poimimaan puolukoita. Gibli söi jälleen mustikoita vatsaansa myöten varvikossa.
Juttelin siinä miesystävän kanssa, että voisihan niitä kyitä täälläkin olla. Metsässä oli taas lämpimiä laikkuja "tähän ottaa aurinko hyvin". Lepertelin siinä, miten on pieniä sentin kokoisia sammakoita, että käärmeille on hyvin syötävää. Ja katsos kuinka Gibli menee taas kuono varpujen seassa.
Ja sitten taas: "KYY!!!" Sellainen musta osui silmään noin 3 metrin päässä. Gibli turvaan ja itse loikin polulle myös. Sitten kävelin hyvin korkein askelin katselemaan kyytä uudelleen, jotta saan todistusaineistoa. Kaipailin kumisaappaita, joita ei ollut taaskaan jalassa. Kyy oli hyvin tumma ja paljon isompi kuin viimeksi perjantaina nähty. Sahalaitaa erottui kuitenkin ja muoto täsmäsi kyyhyn.
Tuolla tuo tumma.
Kait sitä jotenkin silmä jo harjaantuu, vähän kuin poimisi kantarelleja tai suppilovahveroita. Ensin ei ole yhtään ja sitten niitä on joka paikassa.
Näin se luikero luikertelee kieli lipoen. Minua alkoi hirvittää, kun en tiennyt paljonko luikerolla oli kavereita ja niitä lyijykynän kokoisia pikkuisia. Huusin miesystävälle, että tulee kantamaan minut pois. Hän ei suostunut poistumaan polulta, koska piti pidellä Gibliä. Kehotin sitomaan Giblin puuhun. Ei auttanut. Tein maailmanennätyksen varpujen yli loikkimisessa 15 m matkalla.
En sitten enää poiminut puolukoita. Lähdimme kotiin.
Autolla tarkistin Giblin, ja kotona vielä uudelleen puremien varalta. Ei tuonnekaan voi mennä enää Giblin kanssa. En tiedä, menenkö itsekään. Pitäisi olla kumisaappaat ja poimuri varren päässä. Leppoisasta metsässä kulkemisesta ja marjojen poimimisesta alkaa tulla selviytymistaistelu.
Olen boikotoinut käärmekalliota, mutta manipuloin itseäni tyyliin: "Kyitä on joka paikassa. Monenkos yli ja ohi olet mennyt huomaamatta? Jos välttelet kyitä, et voi liikkua yhdessäkään metsässä. Enemmän siitä haittaa tulee, jos kävelee vain kaupungissa. Ja kaupungissakin on kyyhavaintoja, kuten just äskettäin lähikaupan vieressä."
Mieli tekee poimia itse edes pari litraa mustikoita ja puolukoita, joita on nyt paljon. Sankokaupalla en jaksa kerätä. Pari litraa riittää, jotta on joulupöydässä puolukkahilloa itse poimimista puolukoista.
Mukaan otin miesystävän "on kivempi, jos on joku matkassa auttamassa, jos kyy puree". Gibli sai syödä mustikoita ja lutrata rannassa miesystävän vahtimana.
Joskus muinoin inhosin marjanpoimuria. Kokeilin sitä sitten kerran poimintatyylillä: "Kuin kampaisit peikon tukkaa." Niin säästyy varvut ehjinä ja roskaa tulee hyvin vähän. Koska marjoja saa poimittua paljon nopeammin, olen jatkanut peikkojen tukkien kampaamista. Nykyään ajattelen, että poimuri voi auttaa kyyn pureman ehkäisyssä, kun ei ole sormet ensimmäisinä varvikossa.
Kävelimme päätepisteeseen "käärmekallion" ohi. Takaisin palasimme pitkin samaa polkua, joka kulkee rannan ja kivisen ja kallioisen rinteen välissä. Rupattelin siinä kevyesti: "Tässä on käärmeiden kalliimpaa asuinaluetta. On isoja kiviä lammen rannalla... Yleensä kyyt kuitenkin suhisee, jos niitä lähestyy... Gibli muuten työntää kuononsa varpujen sekaan, kun syö mustikoita... KYY!!!" Metrin loikka taakse ja Gibli kiinni.
Siinä tämä matelijainen lötkötti polun vieressä vyötärön korkeudella. Ilmeisesti naaraskyy, hyvin syöneen oloinen, ehkä sulatteli ruokaa. Ei kuulunut mitään ääntä. Jäin ottamaan valokuvia. Kyyn pää kääntyi yleensä minua kohti, joten en uskaltanut mennä lähelle.
Paluumatkalla tuumin, että tuonne ei nyt oikeasti voi mennä kuin käärmeiden horrosaikaan. Ei voisi enää väittää, että oli sattumaa, vaan että ihan itse kaivoin verta nenästäni. Eikä se mitään, jos itse kärsii, mutta jos Gibli ottaa osumaa, niin sitä en kestä.
Ei sellainen metsäkävely ole mistään kotoisin, että koira on takana ja itse skannaan koko ajan eteen ja sivuille ja jalkoihini sekä olen jatkuvassa valmiudessa olla laskematta jalkaa maahan. Montakohan tuoretta kyyn poikasta meiltä on jäänyt näkemättä?
Metsässä ulkoilua en halua kokonaan lopettaa, mutta nuo seudut pitää nyt jättää.
Olemme ulkoilleet ja käyneet metsässäkin. Metsässä käymisen himoa ovat vieneet käärmekohtaamiset. Pelkään, että Gibliä puree kyy. On siinä itselläkin autolle könyämistä, jos kyy iskee nilkkaan.
Olen jumpannut Gibliä.
Toissapäivänä naapuri päästi irti olevan vihaisen mäyräkoiransa Giblin kimppuun. Se puri Gibliä mahaan, mihin tuli verinen jälki. Helvetti, että ottaa päähän. Ei mitään anteeksi pyytämisiä tietenkään. Onneksi ei osunut sädetyskohtaan.
Eilen otin kävelylle mukaani narupallon ja treeniliivin - ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Gibli ei näyttänyt uskovan silmiään. Tottistelimme ja jumppasimme. Gibli jäi nurmikolle makaamaan narupallo suussaan - olisi halunnut jatkaa aina vaan.
Tänään oli fysioterapia. Mitään erityistä ongelmakohtaa ei noussut, mutta Gibli ei näytä pärjäävän ilman fysioterapiaa agilitya harrastamattomanakaan. Lihaspuutos näkyy mm. ristikkäisten jalkojen nostoissa ja punnerruksissa. Lannerangan loppuosassa oli jäykkyyttä. Pallean alueella ja sterilaatioarvessa kiristystä. Vasemman lavan liikkeet jäykät, vasemman etujalan eteenojennus kireämpi oikeaan verrattuna. Kyynärvarren alueella kiertoliikkeessä jäykkyyttä. Lihaskireyttä rintalihasten alueella, hauislihaksessa sekä lavan ja alakaulan välillä. Oikean puoli rennompi. Yläniskassa kireyttä molemmi puolin.
Saimme jumppaohjeet. Seuraava kerta olisi noin 6 viikon päästä eli se tarkoittaa lokakuun alkua.
Puttgardenin autolautta oli isompi kuin tullessa. Nyt jo totutusti nappasin Giblin matkaan. Hissit ovat näissä ruuhkaisia, joten kipitimme portaita pitkin. Sain kuvaan juuri ja juuri vielä yhden nousun näkyviin.
Pysähdyimme Kööpenhaminassa. Tankkasimme Ruotsissa. En ole vielä googlannut, miksi 95-bensiini on siellä litrahinnaltaan 60 senttiä halvempaa kuin muualla Euroopassa. Yövyimme Ruotsissa, jotta ei tarvinnut ajaa kuin hullu Ruotsin läpi ja pelätä laivasta myöhästymistä.
Gibli Nyköpingissä
Tukholmassa olimme hyvissä ajoin. Laivaan ajoimme ensimmäisten joukossa. Tällä kertaa hytti oli aika vasta päivitetty, ihan uuden oloinen.
Gibli nautti kannella olemisesta ja ihmisten rapsutuksista. Yksi herrasmies halusi aivan erityisesti silitellä Gibliä. Laivojen kannet ovat aika reikäistä kovaa muovia - kannattaa pitää koirien kynnet lyhyinä.
Paluumatkalla pohdimme, kuinka noissa maissa matkustaminen on siksikin kivaa, että voi juoda vesijohtovettä ja jos koira tai ihminen sairastuu, saa vähintään Suomen tasoista hoitoa. Laitoin jo muistiin, että haen ekinokokkimadotuksen viimeistään syyskuun alussa.
Turistit kuvasivat auringonlaskua. Hienoja maisevat ovatkin. Ruotsin päästä lähtiessä kaunista saaristorannikkoa on pidempään kuin Helsingistä lähtiessä.
Tässä kuvassa kiltti HoukuHauku syö iltaista puruluutaan.
Seuraavana aamupäivänä ajoimme kotipihaan. Kiitos Gibli!
Alankomaista lähdettyä ajoimme valtaväylää. Niiden varrella sijaitsee yllättävän harvassa liikenneasemia, useiden kymmenien kilometrien välein. Pysähdyimme tankkaamaan ja ottamaan purtavaa. Bensa maksoi reippaasti, liki 2,5 euroa litra. Myöhemmin Saksassa hinta asettui Suomen tasoihin 2,1 euron tietämille.
Seuraava pysähdyspaikka oli Bremen. Olen käynyt siellä v. 1980 ja halusin uuden kuvan Bremenin soittoniekkojen patsaalta. Ei se toki ainut syy ollut siellä olla. Kuvausten perusteella paikan piti olla hieno.
Oli pilvistä, noin 18 astetta. Ei satanut. Tuomiokirkko näytti tummalta ja nokiselta, tunnelma muistutti Harry Potterin synkkeneviä elokuvia. Kaduilla oli aika paljon roskaa ja porukka vähän levotonta.
Kielipääni oli sekaisin hollannin jäljiltä. Saksan alkeet ovat yläasteelta. Huomasin puhuvani usein englantia. Guten Morgenit sentään sujuivat hississä ja aamiaisella.
Illemmalla kävimme Schnoorin ja Viertelin kaupunginosissa, jotka ovat aivan keskustassa. Ne olivat viehättäviä. Nelijalkainen matkakaverimme pysähtyi välillä ihastelemaan arkkitehtuuria.
Bremen ei ollut ihan toiveiden täyttymys, joten seuraavana päivänä jatkoimme kohti Lyypekkiä, joka teki vaikutuksen jo vuosi sitten, kuten myös tulomatkalla.
Lyypekissä yövyimme samassa hotellissa kuin tulomatkalla. Jotenkin sitä jo uuvuin hotellien vertailuun ja kun tullessa hotelli oli kivalla paikalla ja ihan siisti, varasimme saman uudelleen. Huone oli erilainen, isompi ja modernimpi. Kokolattiamaton sijaan oli kova lattia. On jännää, miten paljon saman hotellin hotellihuoneissa voi olla eroa - miten on tuurissaan, onko remontoitu vai vanha huone. Ilmastointilaite oli nyt tehokas ja hiljainen.
Lyypekissä nähtävää riittää. Mm. vanha kaupunki on iso. Kaupungin yleisolemus on siisti. Isot puut on säästetty, toisin kuin esimerkiksi Helsingin seudulla.
Vanhojen rakennusten lisäksi on modernimman oloista kauppakatua. Saksalaisia turisteja oli yllättävän paljon.
Sää suosi. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötila pysyi maltillisessa 23-24 asteessa. Illat olivat yhtä lämpimiä. Valitsimme aina kadun varjoisen puolen ja oli siellä niitä isoja puita. Gibliin lämpö ei ottanut eikä koirakaveri läähättänyt. Mukana oli juomakippo ja juotavaa.
Kaduilla solisiviat televisiouutisista tutut vilvoittavat suihkulähteet. Ne loivat vilvoitusta läheisyyteensä, vaikka niissä ei itseään kastellutkaan.
Ravintolan terassilla Gibli otti vastaan viereisen pöytäläisen rapsutukset kohteliaasti. Tässä koiruus keskittyy ruokaan.
Väkijoukoissa Gibli tykkää yleensä kulkea edellä, puikkelehtii ihmisten välissä ja tepsuttaa reunassa, jos se on mahdollista. Matkan aikana välinpitämättömyys toisia koiriakin kohtaan vaan kasvoi, Gibli alkoi ottaa itse etäisyyttä. Olen havainnut jo aikoja sitten, että valjaissa Gibli liikkuu rennommin eikä vedä. Koira on silti kuulolla, kuten korvan asennosta näkyy. Annoin Pienen Ystäväni mennä edellä, koska se oli meille luonnollisinta ja on vaikea uskoa, että koirani käyttäytyisi sopimattomasti. Saatoin siis ylpeänä seurata hihnan päässä.
Tuollaista rinkulaa tehdessä on pakko jakaa ajamista. Pysähdyimme usein ja vaihdoimme kuskia pysähdyksillä. Välillä yövyimme samalla paikkakunnalla 2 yötä, välillä päiväsiirtymä oli vain 2 tuntia.
Lyypekistä jatkoimme Utrechtiin, samaan hotelliin, jossa majoituimme vuosi sitten. Osa henkilökunnasta oli tuttuja ja tuli kysymään, kuinka Gibli voi.
Liikenne ja tiet olivat Alankomaissa (jälleen) parempia kuin Saksassa. Saksassa iso osa teistä tehdään joistakin betonielementeistä (?), jotka saavat ajamisen kuulostamaan sellaiselta läpätykseltä kuin olisi rengas puhki. Saksassa oli enemmän myös tietöitä, eli välillä ajettiin 30 km/h jonossa ja hyvin harvoin urku auki. Alankomaissa nopeus oli tasaisempaa.
Siellä kiinnitetään hyvin paljon huomiota liikenneympyröiden ja pyöräteiden merkitsemiseen. Autoilijoita ohjataan passiivisesti ajamaan tietyssä kohtaa tekemällä esim. ajoradan keskiosa nupukivistä.
Kävimme tutulla rannalla. Menimme aamupäivällä, jotta välttäisimme mahdollisen ruuhkan eikä menisi koko päivä odotellessa. Tällä kertaa tuuli voimakkaasti. Emme laskeneet Gibliä uimaan emmekä uineet itsekään. Vesi olisi ollut noin 20-21-asteista.
(c) PM
Moottoritie vei Science Parkin ohi. Mietin, millaista oli vuosi sitten. Nyt ymmärrän hollannin alkeita, mikä helpotti monin tavoin jo ruokakaupassakin.
Illalla kävimme dyyneillä. Siellä saa koiria pitää vapaana. Koiria nähtiin yllättäen vain pari.
Olimme varautuneet olemaan Utrechtissa 3 yötä. Rannalla ja dyyneillä käymisen jälkeen hotellin ympäristössä kävellessä vahvistui ajatus, että jonkinlainen pyhiinvaellus on saanut täyttymyksensä. On pakko käydä loppui tai puuttuva osa maljasta täyttyi. Että tämä taisi olla tässä ja onhan täällä tullut oltua ja nämä eivät täältä mihinkään häviä ja eiköhän siirrytä eteenpäin.
Utrechtiin oli ennustettu alun perin sadetta, Saksaan poutaisempaa säätä. Pohjois-Saksassa lämpöäkin oli luvassa vain 21 astetta, joten kaupunkikävely olisi koiran kanssa mahdollista.
Olimme Utrechtissa siis vain 2 yötä ja lähdimme aamupalan jälkeen takaisin kohti Saksaa.
