perjantai 30. marraskuuta 2018

Ulkoilua, jumppaa, lepoa, agilitya - Lysky

Ulkoilusta mainittakoon sen verran, että hyytävä tuuli on ollut seuranaimm' useana päivänä. Aina on myös pimeää, paitsi tiistaisin, jolloin olen pitänyt vapaapäiviä.

Jumpat jatkuvat molemmilla 2-3 kertaa viikossa. Molempien into tarttuu!

Kävin tiistaina Giblin kanssa agilityssa. Teetin set pointia taipuneena ja siltä käännöksiä. Edelleen oli puolieroa, vasemmalle kääntyminen huonompaa. Illalla tunnustelin Giblin oikeaa kylkeä, minkä se ruhjoi oksaan kesällä. Kohdassa oli triggeri ja sormiin olin tuntevinani arpikudosta. Hellällä naplaamisella sain triggerin laukeamaan.

Torstaina oli ryhmätreeni. Gibli oppi uutena viskileikkauksen. Toisena kokeiltiin kauempaa lähettämistä takaakiertoon, se tarvitsee vielä vahvistusta. Rengas putken jälkeen oli hankala, sekin meni vahvistukseen.

Tänään kävin töiden jälkeen hallilla uudelleen. Otin pitkästä aikaa viehelelun mukaani. Taisin keväällä kokeilla viimeksi? Jatkoin luopumisen ja rauhoittumisen opettamista - se ei ole siinä vielä kovinkaan hyvä. Lelun irroitusta se tarjoaa mukavasti. Jätin viehelelun myös varsinaiseksi treenipalkaksi. Harjoittelimme eilisiä listalle lisättyjä kohteita eli viskileikkausta myös toiseen suuntaan, kauempaa takaakiertoon lähettämistä ja rengasta. Kontakteja vahvistelin myös. Gibli hyppäsi vasemman siivekkeen ympäri muutaman kerran spontaanisti ja minusta taipuminen oli vaivatonta. Varasin silti ajan ammattilaisenkin käsittelyyn.

Tänään kävin Lystin kanssa kävelyllä kaupungilla. Rakas ystäväni tepsutti siellä mallikansalaisen lailla.

Havahduin agilitytreeneissä, että kehuin Gibliä sanoilla "Miun Pössykkäin!" Autolla tuli radiosta Kenny Logginsin Danger Zone. Se oli Lykyn ja minun agilitykappale. Mietin, tulenko ikinä enää saamaan elämässäni samaa yhteyttä voimaan ja nopeuteen. Ehkä en. Mutta osasin siitä nauttiakin niin kauan kuin sitä kesti. Niin että Lykky, en minä sinua unohda. Ja ehkä sisääni nousevan tuskan ymmärtävät he (tai sinä, hyvä lukijani), jotka ovat vieneet pahaa aavistamattoman koiransa viimeiselle reissulle. Tarvitseeko siitä oikeasti toipua koskaan? Se toinen ei ainakaan toivu, koska on kuollut päätökseni vuoksi.


P.S. Ryhmätreeneissä treenikaveri sanoi, että Giblin ja minun meno näytti rauhallisen eleettömältä (tai niin hänen sanomisensa tulkitsin). Mistään sen suuntaisesta edistymisestä on kiittäminen Lykkyä.

Ei kommentteja: