Lämpimän ilman kunniaksi kävelin koirieni kanssa järven rannalle, jotta saavat lutrata ja vähän uida. Lysti heitti talviturkkinsa, Gibli on uinut jo aiemmin. Giblin päätin ottaa aika nopsaan kiinni, jottei rasita liikaa lihasvammojaan. Kutsuin sen luokseni hihna kädessä. Koira nousi järvestä villisti takajalkaansa potkien. Ajattelin, että muurahainen varmaan ja aloin sivellä muurahaista pois. Sitten olikin sormet veressä, mikä on jokaisen koiranomistajan unelmahetki.
Tarkempi tarkastelu osoitti, että takajalan isossa anturassa on poikittainen vekki/palkeenkieli ja verta tulee. Näytti siltä, että koko antura on halki. Puristin haavaa kiinni ja mietin, millä sen sidon, alanko suikaloimaan urheilupaitaani. Muinoinhan sidoin Lystin vuotavan alaleuan topillani, ja silti verta valui sylissä kantamastani koirasta lenkkarien ja sukkien läpi kenkien pohjaan. Onneksi löytyi taskuista käytetty maski ja talouspaperiarkki (nenäliina). Niistä taiteilin tassuun käärön, talouspaperi alle ja maski päälle. Maski on oikeasti kätevä, siinä on venyvät korvalenksut, jotka saa solmittua. Ei paketti niin hyvä ollut, että olisi jalassa kunnolla kestänyt. Päättelin heti, että metsässä loikkiminen repii haavaa lisää, joten nostin Giblin syliin. Siinä tuli lämmin ja lihakseni alkoivat väsyä varsin nopeasti. Alueella ei edes ole kunnon polkuja, vaan vanhoja metsäkoneen jälkiä muhkuraisessa maastossa. Yritin koiran yli nähdä, mihin astun, jottei saataisi vielä luunmurtumia ja kyynpuremia. Pakko oli välillä laskea koira maahan ja levätä. Käärö tipahti ja paikalleen uudelleen kietoessani totesin koko talouspaperin olevan verinen. 1/3-osan matkasta käveltyäni kokeilin Giblin niskassa kantamista, mutta Gibli ei ole sellaiseen tottunut ja kiemurteli sen verran, että oli parasta laskea maahan ennen kuin tulee lisää vahinkoja. Vähän taas huilia ja koira syliin uudelleen. Pohdiskelin, että sattuikohan tassu lasinsiruun tai johonkin kaljatölkin reunaan vai ihan vaan terävään kallioon. Pääsin lopulta autolle, missä ujutin tassun vielä kakkapussiin, jottei koira saisi nyplättyä sitä pahemmaksi matkan aikana.
Autossa hien valuessa tuumasin, että taisi jäädä toissijaiseksi lihasvammojen kuntoutus ja saan unohtaa kisasuunnitelmat senioireiden SM-kisat mukaan lukien. Just nuo poikittaiset anturoiden haavat eivät parane ikinä, kun ovat venytykselle alttiita. Toisaalta, jos haava onkin pinnallisempi, voisi ehkä vaan teipata kiinni (?) haavateipillä, mutta jos arvioinkin väärin, niin kypsää sitä on myöhemmin tikkauttaa "vanhana" haavana. Ja kun se on likainen, niin ei sitä oikeasti voi teipatakaan umpeen. Muistin vakuutusyhtiön etälääkärin ja varasin hänelle ajan, jonka sain tunnin päähän. Saisin arvion, pitääkö haava ommella - ja ehtisin etsiä vielä päivystävän eläinlääkärin. Hain kotimatkalla apteekista keittosuola-ampulleja ja haavateippiä. Gibli rauhoittui kotona makaamaan.
Putsasin haavan, otin pari valokuvaa eläinlääkäriä varten ja katsoin, että ei se kyllä syvältä näytä. Antura ei ole halki, vaan haava 2 mm syvä. Vertakaan ei enää tullut. Lähetin kuvat etälääkärille.
 |
| Tuommoinen S:n mallinen repeämä |
Hän sitten soittikin. Alustin puhelua, että näitkin varmaan jo kuvat, ja haava näyttää minunkin silmään oikeasti aika pinnalliselta, mutta alun perin näytti pahemmalta. Hän kysyi videokuvaa tassusta ja aloin kuvata, mutta oli vaikea löytää oikea takajalka, koska en löytänyt kunnolla haavaa, mikä nauratti jo itseänikin. "Vuotiko siitä kuitenkin verta?" hän kysyi ystävällisen asiallisesti. "Vuoti ihan kunnolla alun perin, no ei nyt pulppuamalla, mutta kuitenkin." Ja sitten kevensin naurahtaen: "Onneksi ehdin varata tämän ajan ennen kuin ehti parantua kokonaan."
Pidetään haava nyt pari päivää kuivana, lisäksi Abilaria/Vetramilia ja seurataan, ettei tulehdu. Gibliä haava ei kiinnosta tippaakaan. Toivottavasti selvitään säikähdyksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti