Tomba jatkaa toipumistaan.
Käymme metsässä tai ennemminkin rannalla monta kertaa viikossa. Minä istun ja Gibli ruoppaa, haistelee järvenpohjaa ja uiskentelee. Selvästi nauttii.
Se ei oikein käy liikunnasta, minulle. Olen katsonut kuntokeskusten tunteja, ehkä jotakin tanssillista, jotta aivot ja lihakset saavat sopivasti stimulaatiota. Tärkeää on saada jotakin nopeaa liikuntaa, tässä iässä muuten hidastuu. Kuntosalilla pystyisin tekemään vain reisiprässiä, koska muuten kipeytyy selkä tai olkapäät tai joka kohta. Ja sitten valvon monta yötä. Reisiprässejä on ulkoliikuntalaitteillakin. Paluuta koiratanssiin olen miettinyt, mutta se ei sellaista liikunta-liikuntaa ole ainakaan ihmiselle.
En tiedä, vienkö Gibliä enää agilityyn. Todennäköisesti en. Maku menee, jos/kun ei pystytä treenaamaan, mikä on lajin yksi suola. Se myös valmentaisi molempien kehoja itse kisatilanteeseen. Ehkä käyn jäähyväiskisoissa? 1 tai 2 starttia Games-SM-kisoissa? Onko se sen arvoista, että koira kipeytyisi ja loppukesäkin menisi toipuessa? Tai kaatuu ja loukkaantuu?
On tuon koiran kanssa niin monta arvokisafinaalia vedetty, että niistäkin riittää hyviä muistoja.
 |
| Gibli pysähtyi katsomaan kesken rantahommien. |
Nyt on ollut hyvä miettiä agilitya muutenkin. Jo kisa-aikana mietin sen valtavaa tuloskeskeisyyttä. Ainakin minulle ei-nolla tarkoitti täyttä epäonnistumista, vaikka kuinka yritin vakuuttaa itselleni muuta. Jos halusi pysyä rankingin 30 tienoilla, piti onnistua, mielellään nopealla radalla. Toisaalta hirmuiset euforiat sai hyvästä radasta, kun kaikki meni just nappiin.
Ja sitten kun nyt katsoo agilityvideoita, niin onhan se aikamoista rasitusta koiralle. Oikeasti.
Mutta ehkä sitten pentu joskus? Tai ei pentua kaikkine riskeineen. En tiedä siitä 1-2-vuotiaastakaan. Jaksanko enää? Siis kroppani on oikeasti romu. Saati psyykkiseltä kannalta. Jo koiria katsoessa kylmä hiki valuu selkää pitkin, kun mietin kaikkea sitä huolta ja murhetta, mitä koirasta tulee.
Jokaisen koirani kanssa on ollut huolia riittämiin. Lystillä haimatulehduksia ja atooppiset tassut 3-vuotiaasta alkaen, Lykyllä kaikenlaista murhetta ja Giblillä syöpä ja punkkimyrkkyjen neurologiset reaktiot, jotka rajoittavat matkustamista.
Että sen jälkeen, kun on huolehtinut ihmislapsensa ja nyt jo kolmatta koiraa, niin voisiko elämä olla vähemmän huolivapaata? En tiedä, pidänkö siitä matkustamisestakaan tarpeeksi - vai olenko onnellisimmillani, kun istun rantakalliolla ja katson koiran lutraamista?
En tiedä, ehkä jätän koiran ottamisen Giblin valinnaksi. Jos Gibli ihastuu, niin kaveri tulkoot. Ei tosin ole tällä hetkellä ehdokkaitakaan.
Koiraharrastuksen ulkopuolisessa siviilielämässä sentään on monenlaista viritystä. Jos asiat menevät maaliin, kerron siitä sitten täälläkin.
Radiosta tuli yhtenä päivänä Don Henleyn The Boys of Summer. Nyt vasta kuuntelin sanat kunnolla. Sehän kertoo menneistä kesistä ja nuoruudesta. Hyvin osuvalta kuulostaa sellainen: "... Those days are gone forever, I should just let them go but... - I can see you..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti