Maanantaina Giblille piti laittaa uusi kanyyli tätä viikkoa varten. Pääsin Giblin kaveriksi takahuoneeseen. Voi sitä Giblin iloa, kun huomasi, että tulen mukaan. Gibli katsoi minua herkeämättä koko matkan, hymyili onnellisena ja häntä heilui. Anestesialääkäri oli päättänyt, että antaa nukutuspiikin Giblin kankkuun, jotta Gibli saa nukkua suonen etsimisen ajan. Gibli kipusi syliini ja parkaisi, kun piikki sattui. Säälitti. Sitten Gibli nukahti syliini. Hoitaja sanoi lääkärille, kuinka Gibli oli iloinen, kun pääsin mukaan. Alkoi suonen etsiminen oikeasta etujalasta. Ei onnistunut ensimmäisellä eikä toisella yrittämällä. Lopulta kanyyli saatiin takajalkaan. Sitten jätin Giblin sädetykseen. Sädetyksestä tulikin sitten koira, joka oli aivan tööt tuplanukutuksen jäljiltä. Gibli ei pystynyt kohdistamaan katsettaan eikä pysynyt oikein pystyssä. Kannoin Giblin autoon ja autohäkkiin. Autohäkkiinkin Giblissä oli asettelemista, kun koiraparka jymähti seisomaan. Hetken mietin, että ei olisi ihme, vaikka purisi. Mutta ei purrut. Koko ilta meni nukkuessa. Lisäksi takajalan kanyyli vaivasi liikkuessa.
Vielä ennen nukahtamistani muistelin, miten onnellinen Gibli oli, kun kävelin kaverinaan takahuoneeseen. En ikinä unohda sitä katsetta. Kävi Gibli kovasti sääliksi. Välillä ahdistaa Giblin puolesta niin, että rinnasta ottaa.
Tänään en päässyt Giblin mukaan, vaikka tarjouduin. Minusta olisi Giblille mukavinta, että saisi nukahtaa, kun olen vieressä. Giblin haki se Mukava Hoitaja. Giblillä kesti normaalia pidempään. Hoitaja tuli kertomaan, että takajalan kanyyli oli liikkunut pois paikoiltaan ja rikkonut suonen. Paikka oli pitänyt puhdistaa kunnolla ja rupien irrotuksen jälkeen se oli alkanut vuotaa. Gibli oli taas nukutettu ensin lihakseen. Sitten kanyylin paikka oli löytynyt oikeasta etujalasta. Mukava Hoitaja kertoi, että Gibli tukeutuu häneen ja kipuaa hänen syliinsä nukutushuoneessa. Hän sanoi jättävänsä viestin huomiselle hakijalle, että voisin tulla mukaan, jos se on mahdollista.
Gibli oli tuplanukutuksen jälkeen tuodessa taas ihan tööt, vinkui ja hoiperteli enkä tiedä tunnistiko minua lainkaan. Takajalan kanyylin paikka vuoti verta, se piti sitoa uudelleen aulassa. Autolla sidoin sitä lisää. Ajoin suoraan kotiin ja kotona putsasin jalkaa. Koko ilta on mennyt horjuvan, notkuvin jaloin seisovan, vinkuvan ja torkahtelevan koiran kanssa. Olen muistuttanut itseäni, että koira on sentään hengissä. Ja enää 5 säteilytystä.
Hyvää tässä on nyt varmaan se, että Gibliä ei rääkätty hereillä suonta etsien ja että tuo etujalan kanyyli ei nyt Gibliä näytä haittaavan. Jos tuo kanyyli kestää paikoillaan, ensi maanantaina on vielä seuraava tipan laitto, jos tuota ei pidetä yli viikkoa. Giblin iho kestää myös yhä. Kysyin hoitajalta, toimiiko heidän laitteensa varmasti. Hän sanoi, että eivät he ihoreaktiota vielä toivokaan ja samasta vanhasta 2 viikon säännöstä oli jälleen puhe. Varmistin tutkimusten prosenttiluvuista, että 20 % koirista ei saa lainkaan ihoreaktiota.
Yhtenä päivänä pohdin, että tämän reissun loppuessa voi iskeä haikea olo. Ainutlaatuinen ja ikimuistoinen, vaikkakin surullinen jakso elämässä päättyy. Tänään katsoin Gibliä ja tiesin, kuka ei ainakaan jää kaipaamaan näitä aikoja.
Torkkumisen välissä käytin Giblin asioillaan. Niiden hoitamisen jälkeen Gibli määrätietoisesti käveli parkkialueen läpi ja seisahtui automme taakse. Auton paikkahan vaihtuu, koska ei meillä mitään nimikkopaikkaa ole. Jaksoin hämmästellä koiran hajuaistia. Päätin samalla käydä kaupassa hakemassa ruokaa. Hotellissa on se huono puoli, ettei ole mikroa, joten jatkan arkisin kylmäruualla.
Paluumatkalla otin videon täkäläisistä liikennevaloista. Reissun aluksi pohdin, olenko niin ajatuksissani, että punainen valo vaan yhtäkkiä on vihreä. Tässä näkyy kuitenkin totuus.
