Systeemi on muodostunut sellaiseksi, että lähellä asuva miesystäväni on ajanut tänne 3 x päivässä auttamaan, kun käytän Gibliä pissalla. Koko ajan hän ei ole voinut olla täällä, koska Gibli haluaa olla aktiivinen seuraneiti eikä jalkaa nyt saa rasittaa liikaa. Eilen miesystävä katsoi Gibliä pari tuntia. Kävin poimimassa vähän mustikoita ja paluumatkalla apteekissa. Gibli ei ollut nukkunut sinä aikana ollenkaan, ja nukkuikin sitten miltei loppupäivän. Illalla ajoimme autolla isomman nurmikon laitaan, missä Gibli sai pari minuuttia tuoksutella kesän tuoksuja ja tehdä asiansa.
 |
| Ulkoiluvarusteet |
Lääkkeinä menee nyt tramadoli, esomepratsoli ja profylaktinen antibiootti kolmannen päivän. Tulehduskipulääkettä ei aloitettu närästyksen vuoksi. Leikannut kirurgi pitää hyvää huolta ja seuraa haavaa valokuvistani. Askartelin suojan putkiharsosta haavan päälle. Tuo "ulkoilupaita" on liian lämmin sisällä.
Herään yhä suruun ja huoleen. On elämä ennen syöpää ja elämä Giblin syöpädiagnoosin jälkeen.
Ajattelen myös harrastuksiani. Agility on ollut elämässä vuodesta 2009. Se on rytmittänyt viikkoja ja viikonloppuja, ja tarjonnut tekemistä sekä keholle että aivoille. Nyt minulla on kisa- ja treenikassi huoneen nurkassa, kännykässä ja tietokoneella linkkejä eri agilityaiheisiin sivustoihin ja autossa kisatavaroita (kengät, varakengät jne.). Mietin varsin ristiriitaista suhtautumistani agilityyn jo kisa-aikana. Se on niin valtavan tuloskeskeinen laji. Toisaalta se tarjoaa onnistuessa euforiaa. Gibli tarjosi euforiaa niin paljon, että kisakirja tuli miltei täyteen. Jos jatkan lajia, pentua en nyt voi ottaa. Olen pohtinut lainakoiraa. Tarjoaako toisen koiran kanssa harrastaminen sitä, mitä haluan? En tiedä. Mitä muuta sitä harrastaisi? Jotakin jumppaa kuten joskus muinoin? Mutta siitä puuttuu jotakin. Jos Gibli toipuu johonkin kuntoon, koiratanssi? Hoopers? En jaksa nyt ajatella enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti