Olen yhä kuin puulla päähän lyöty. Oli tarkoitus tänä kesänä käydä metsässä kuten ennenkin, poimia mustikoita ja uida. Katsella uusia paikkoja. Ehkä käydä Yyterissä tai jopa Baltiassa rantoja ihastelemassa. Käydä kisoissa ja nauttia pitkistä kesäilloista. Piti olla pentu kaverina kasvamassa.
Nyt odotan ahdistuneena koevastauksia ja vatsan ultraääntä. Mietin, onko tauti levinnyt. Olen lukenut, mitkä ovat hyviä ja mitkä huonoja ennusmerkkejä. Leikataanko Gibli? Miksi en tajunnut pyytää jatkotutkimuksia aiemmin? Siksikö kennelyskä meni keuhkoihin, että Gibli oli jo sairas? En kestä, että syöpää pursuaa joka suunnasta. Ostanko vielä seuraavan koiranruokasäkin? Harrastanko vielä joskus agilitya? En katso kisatuloksia, livestreamia, kisakalenteria enkä rankingia. Viikonloput ovat tyhjiä. Autossa on paljon koira- ja kisatavaroita. Auton aurinkopeite, varakisakengät, kumisaappaat, itseensä tarttuvaa sidettä, keittosuolasilmätippoja pölyn ja hiekan varalta jne. Miten etuoikeutettu olen ollutkaan, että minulla on ollut kolme kisakykyistä koiraa. Miten upea Gibli on ollut, miten ylpeä olen hänestä ollutkaan! Miten ainutlaatuisen upea luonteeltaan. Kuinka hienoa minusta on ollut kisata malinoisin kanssa.
Saan jotenkin nukuttua. Nukahtamisvaiheessa havahdun Gibli-ajatuksiin. Yöllä herätessä Gibli on heti mielessä. Samoin aamulla. Välillä saan koko sairauden pinnalta painumaan. Siirrän lomaa lisää. Puolipäiväisten töiden avulla pysyn järjissäni. Mietin tuttavia, joilta koira on menehtynyt nuorempana. Olisihan Giblikin voinut kuolla anafylaksiaan. Tai loukata itsensä metsässä. Ehdin monesti sanoa, että 8-vuotiaalle koiralle voi tulla jo vaikka mitä. En minä silti tätä tarkoittanut. Enhän minä ollut varautunut tällaiseen vaihtoehtoon ollenkaan. Olin ajatellut, että meillä on vielä ainakin 7 vuotta aikaa.
Yritän keskittyä yhdessäoloon. Tarjoan Giblille asioita, mistä hän nauttii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti