En enää edes ylläty

Tiistaina kävin Giblin kanssa puolukassa. Nyt kuljimme sellaisessa metsässä, jossa ollaan käyty aktiivisesti 5 vuoden aikana eikä yhtään käärmettä olla nähty. Tosin olen kuullut, että parkkipaikan vieressä on ollut sekä rantakäärme että kyy. Mutta tuo paikka on jo niin pilalle mennyt eli niin täynnä kulkijoita, että kait ne käärmeet jo sellaista töminääkin väistelevät.

Emme tehneet käärmehavaintoja. Puolukoita on nyt paljon ja ne ovat niin isoissa tertuissa, että välillä katsoin, että mitä marjoja nämä oikein on. Gibli söi mustikoita koko ajan.

Tiistai-iltamyöhällä päätin katsoa Giblin passista, että milloinkas se ekinokokkilääkityksen 28 vrk meneekään umpeen. Että onhan siinä vielä aikaa, kun reissuun lähdettiin 3.8. Eipä ollut yhtään ylimääräistä aikaa. Seuraava päivä oli just se viimeisin mahdollisuus. Onneksi aikoja sai hyvin. Se siis toteutui. Gibli painoi 21,5 kg. Kiva on tarjota Giblille sellaisia eläinlääkärikokemuksia, joissa pitää vain syödä.

Eilen lähdimme uudelleen käärmeettömään metsään poimimaan puolukoita. Gibli söi jälleen mustikoita vatsaansa myöten varvikossa. 

Juttelin siinä miesystävän kanssa, että voisihan niitä kyitä täälläkin olla. Metsässä oli taas lämpimiä laikkuja "tähän ottaa aurinko hyvin". Lepertelin siinä, miten on pieniä sentin kokoisia sammakoita, että käärmeille on hyvin syötävää. Ja katsos kuinka Gibli menee taas kuono varpujen seassa.

Ja sitten taas: "KYY!!!" Sellainen musta osui silmään noin 3 metrin päässä. Gibli turvaan ja itse loikin polulle myös. Sitten kävelin hyvin korkein askelin katselemaan kyytä uudelleen, jotta saan todistusaineistoa. Kaipailin kumisaappaita, joita ei ollut taaskaan jalassa. Kyy oli hyvin tumma ja paljon isompi kuin viimeksi perjantaina nähty. Sahalaitaa erottui kuitenkin ja muoto täsmäsi kyyhyn.

Tuolla tuo tumma.

Kait sitä jotenkin silmä jo harjaantuu, vähän kuin poimisi kantarelleja tai suppilovahveroita. Ensin ei ole yhtään ja sitten niitä on joka paikassa. 

Näin se luikero luikertelee kieli lipoen. Minua alkoi hirvittää, kun en tiennyt paljonko luikerolla oli kavereita ja niitä lyijykynän kokoisia pikkuisia. Huusin miesystävälle, että tulee kantamaan minut pois. Hän ei suostunut poistumaan polulta, koska piti pidellä Gibliä. Kehotin sitomaan Giblin puuhun. Ei auttanut. Tein maailmanennätyksen varpujen yli loikkimisessa 15 m matkalla.

En sitten enää poiminut puolukoita. Lähdimme kotiin. 

Autolla tarkistin Giblin, ja kotona vielä uudelleen puremien varalta.  Ei tuonnekaan voi mennä enää Giblin kanssa. En tiedä, menenkö itsekään. Pitäisi olla kumisaappaat ja poimuri varren päässä. Leppoisasta metsässä kulkemisesta ja marjojen poimimisesta alkaa tulla selviytymistaistelu.