Siitä syyllisyydestä et pääse

Päiväkirja perjantaina 31.3.2017:

Heräsin kuuden jälkeen. Heti herättyäni muistin, mitä peruuttamatonta on käynyt. Tämä on se ilmiö, mitä inhoan aina, kun joku on kuollut. Avasin makkarin oven. Lykky ei tietenkään ollut vastassa. Tein aamupuuhiani ja kävin lopulta katsomassa, onko Lystikään hengissä. Se makasi poikani sängyn päällä  ja en ole varma, heilauttiko se häntäänsä kertaakaan tervehdykseksi. 

Kauhea, epätodellinen olo.

Etukäteen olin ajatellut kaipaavani Lykyn agilityominaisuuksia, mutta perjantaina kirkastui, kuinka oikeasti kaipaan sen vahvaa läsnäoloa ja seuraa. Sehän oli aina kaverina, 6 vuotta. Jossakin sen korvat näkyivät aina. Ei sitä tarvinut houkutella sohvalle tai luokse, se tuli pienestä vinkistä heti. Se rakasti kynsien leikkaamista ja tassusiteen vaihtamista. Oli luottavainen kanssani.

Kun sammutan tietokoneen, olen kuulevinani, kuinka se hyppää pojan sängyltä alas valmistautuneena uloslähtöön tms. Kuulostelen, haisteleeko se oven alta vetäen ilmaa. Kun Lysti hyppää autoon, katson Lykyn puolta. Tuosta se lähti eikä enää ikinä tule takaisin.

Illalla maksamakkara tippuu, kun teen voileipää. Ei ruoka maistukaan, koko ajan kuvottaa, mutta pakko on jotakin syödä. Olen nostaa maksamakkaran heti ja sitten mielessäni käy, etten voi olla nopea, jottei Lykky provosoidu hyökkäämään (selvennys: Lystin kimppuun) ja sitten tajuan, että enää ei tarvitse pelätä.

Katson valokuvista, kuinka se on muuttunut 2 vuodessa ilottomaksi ja laihaksi. Mietin, saiko se rakkautta tarpeeksi sittenkään. Huomioinko sitä tarpeeksi aamuisin ja kotiin tultuani. Tiedän, ettei sitä voinut nostaa liikaa, muuten se olisi pöyhinyt Lystin.

Muistan, kuinka poikani sanoi, että se oli paras koira tervehtimään.

Haluan silittää Lykkyä, tuntea sen sileän ja liukkaan karvan ja löysän nahan.

***

Tilanne tänään:

On aika ivallista ja säälittävää kaivata koiraa, jonka on tapattanut, kun koira itse maksoi siitä hengellään. Toisaalta olen tyytyväinen, että kävimme läpi kuurin, jolla saimme yli 3 lisävuotta. Sitä ennen olin tarjonnut Lykkyä mm. poliisille ja kysynyt mahdollisuuksista päästä rajalle. Syöttänyt erikoisruokia ja hevosenlihaa 4 vuotta, kunnes nekään eivät sopineet.

Lykky käy yhä mielessäni joka päivä enkä ole vieläkään ottanut sen manttelia pois kuraeteisestä. Ikävä jäytää, Pössykkäin. Että se koira opetti vielä tämänkin - miten ison surun päätöksestäni kannankaan. 

Silti:

- Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden, sanoi kettu. Mutta älä unohda sitä. Sinun on aina vastattava siitä, minkä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi... 

- Olen vastuussa ruusustani... Pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen." 

- Antoine de Saint-Exupéry "Pikku Prinssi" -